Kuvituskuva Unplashistä.

Minun piti vain oikolukea yksi teksti. Nyt minulla on lopputili.

Että sellainen pieni toimituksellinen korjauskierros tällä kertaa.

Olen kyllä tiennyt, että kirjoittaminen vapauttaa, se on yksi syy miksi tämä blogikin on olemassa. Mutta en koskaan ajatellut sen tarkoittavan näin konkreettisesti vapautumista kokonaisesta työpaikasta. Toisaalta, jos yrityskulttuuri ehtii aiheuttaa ahdistusta jo reilussa kolmessa viikossa, ehkä ongelma ei olekaan siinä, että poistuminen tapahtui vähän suunniteltua nopeammin.

Ehkä ongelma on siinä, että työpaikalla on ilmapiiri, jossa oma järki piti jättää henkilöstöoven ulkopuolelle. Mielellään narikkaan. Numeroituun pussiin. Ja kuitata kolmessa sovelluksessa, ettei sitä vain vahingossa käytä työvuoron aikana. Vähän kuin tupakointikielto savuttomassa työpaikassa.

Rätin käyttöön perehdytys, ajatteluun käyttökielto

Yrityksen johtamiskulttuuri oli minun kokemukseni mukaan suoraan sanottuna perseestä. Työntekijän jokaista hengenvetoa tunnuttiin kyttäävän sillä tarkkuudella, että kohta olisi varmaan tullut ohjeistus myös sisäänhengityksen hyväksytystä kestosta.

Uloshengitys vain esihenkilön luvalla. Huokailu kirjataan poikkeamaraporttiin.

Kaikkeen epäolennaiseen löytyi ohjeita. Ota rätti. Kostuta rättiä vähän. Pyyhi pölyt.

Kiitos. Ilman tätä olisin varmaan kaatanut ämpärillisen vettä sohvalle ja yrittänyt poistaa pölyt palohälyttimellä.

Mutta kun olisi pitänyt selvittää, miten jotakin sovellusta käytetään oikeasti tehokkaasti ja hyödyllisesti, niin mitään tolkkua ei mihinkään tullut. Ohjeita ei löytynyt ja esimies menetti puhekyvyn. Samaan aikaan tietoja siirrettiin käsin paikasta toiseen kuin olisimme osallistuneet digitaalisen kehityksen jarrutuskilpailuun, kuitenkin digitaalisella formularadalla, jossa on tärkeää käyttää mahdollisimman montaa sovellusta. Ja lisää sovelluksia on vielä tulossa.

Rättiä osattiin johtaa. Tiedonkulkua ei niinkään.

Minulla ei ole mitään siivoamista, ohjeita tai yhteisiä käytäntöjä vastaan. Minulla on paljonkin sitä vastaan, että aikuiselle ammattilaiselle annetaan pölyrätin käyttöohjeet mutta hänen osaamiseensa suhtaudutaan kuin se olisi vähintäänkin työpaikan tietoturvariski. Järjettömien asioiden kyseenalaistaminen on toki vakava riski yrityksen johdon egolle.

Kuvituskuva Unplashistä.

Pieni tappio pöydälle, iso vuoto maton alle

Sitten puhuttiin viime kauden pienestä tappiosta. Sitä ihmeteltiin, harmiteltiin ja pyöriteltiin. Työntekijöitä vannotetiin, että sitä ei saa tapahtua tällä kaudella. Ja tälläkään kertaa ei ollut kyse ydinfysiikasta, vaan ehkä ennemmin inhimilisestä unohduksesta, joka on hyvin luonnollista, kun sitä omaa päätään ei saa käyttää edes.

Minä taas ihmettelin, miksi kokonaiskuva ei tuntunut kiinnostavan.

Jos asiakas soittaa hotelliin varatakseen majoituksen ja hänet pompotellaan ihmiseltä toiselle sen sijaan, että varaus hoidettaisiin mahdollisimman sujuvasti, siinä on jo aivan kelvollinen paikka etsiä vuotokohtaa. Aika isoa sellaista vielä.

Asiakas ei ole soittanut uskollisuudenvalaa vannomaan. Hän on ostamassa majoitusta. Eikä hän todennäköisesti vertaile vain yhtä hotellia tässä kohteessa, jossa vaihtoehtoja riittää ja kilpailu asiakkaista on kovaa. Jos meillä järjestetään varauksen ympärille pieni organisaatiosuunnistuksen maailmanmestaruuskilpailu, asiakas ehtii sillä välin hankkimaan majoituksen muualta.

Ja sitten ihmetellään, mihin rahat katosivat. Ja nyt ei puhuta mistään pienistä rahoista. Ei edes viikkotasolla, saatika koko kauden osalta.

Minusta jo muutaman menetetyn varauksen vaikutusta viikkotasolla olisi kannattanut tarkastella ennen kuin ryhdytään pitämään kriisipalaveria ikkunoiden kiilloituksesta tai onko joka perkeleen pöydässä nyt kynttilä. Mutta sehän olisi vaatinut laajemman kokonaisuuden katsomista eikä vain sen kohdan tuijottamista, johon on helpointa osoittaa sormella.

“Minulla on kokemusta” ei vielä vastaa kysymykseen

Kun kyseenalaistin ääneen joidenkin käytäntöjen mielekkyyttä kysymällä kuin kyselyikäinen lapsi “Miksi?”, niin lähiesihenkilö vetosi omaan kokemukseensa tavalla, jonka voi kokea oman osaamiseni ja tietämykseni vähättelyksi.

Kokemusta voi tietenkin olla paljon. Ja lyhytkin kokemus voi olla erittäin relevanttia, jos on oikeasti saanut käyttää päätäänkin. Mutta jos kysyn, miksi jokin asia tehdään hankalasti, “minä olen tehnyt tätä pitkään” ei varsinaisesti selitä, miksi sitä pitää tehdä hankalasti edelleen. Se ei vastaa siihen onko jokin asia pakollinen, järkevä tai edes laillinen.

Se kertoo vain, että hankaluudella on pitkät perinteet.

Minullakin on kokemusta useammalta alalta. En minä silti oleta olevani erehtymätön luonnonvoima, jonka jokainen toimintatapa pitäisi suojella jälkipolville. Ja varmasti on minua viisaampia, jotka näkevät minunkin toimintatavoissa omituisia ja hidastavia työvaiheita, vaikka yritän kuinka miettiä jokaista vaihetta, että onko sillä oikeasti merkitystä lopputuloksen kanssa.

Tai no. Rätin kastelussa alan kohta olla sellainen. Ainakin siihen olen saanut yliopistotasoisen koulutuksen, mutta varsinaisen uuden asiakashallintajärjestelmän kanssa on vielä monta olennaista juttua katsomatta.

Otin asian puheeksi ylemmän tahon kanssa. Ajattelin, että ehkä sieltä löytyisi vähän etäisyyttä tilanteeseen ja kykyä katsoa myös itse asiaa. Ehkä siellä kiinnostaisi myös raha, koska oletettavasti johtoryhmällä on tulosvastuu johonkin suuntaan.

Mutta kun nämä tahot ovat jollakin tasolla kavereitakin, keskustelusta jäi minulle ennen kaikkea tunne, että pikkupomon toimintaa puolusteltiin.

Selvä. Palaute oli siis vastaanotettu ja toimitettu suoraan takaisin lähtöruutuun.

Kuvituskuva Unplashistä.

Luonnos karkasi tuotantoon

Niinpä luonnostelin napakan viestin.

Painotan sanaa luonnostelin. Tekstiä ei ollut tarkoitus vielä jättää. Se piti ensin oikolukea, harkita ja viimeistellä. Ja tulostin sen, että on helpompi nähdä omat kirjoitusvirheet ja miettiä sävyä ym. Sävy oli meinaan hyvinkin napakka. Ehkä turhankin.

Mutta Räpätäti oli niin näppärä, että unohti paperin työpaikalle lähtiessään vapaille. Joillakin jää töihin eväsrasia. Minulla jäi irtisanoutumisluonnos. Sattuuhan sitä paremmissakin piireissä. Kai. En ole vielä tehnyt asiasta kyselytutkimusta.

Ja jos työpaikan kulttuuri on muutenkin sellaiseksi, että kaikkea seurataan ja tarkastellaan, ei tarvitse olla Einstein ennustaakseen, että tällainen paperi tuskin jää pitkäksi aikaa rauhaan.

En väitä tietäväni, miten se löydettiin, luulen vain arvaavani, koska se ei nyt varsinaisesti ollut haudattu mihinkään hotellin rakenteisiin tai kassakaappiin, eikä sen löytäminen vaatinut mitään arkeologisia tutkimuksia. Sen tiedän, että vapailta palatessani aihe oli valmiina odottamassa. Siihen osasinkin varautua jo.

Kerrankin tieto oli kulkenut talossa tehokkaasti.

Vapaapäivät eivät kaatuneet paperiin

Menivätkö vapaat sitten pilalle? No, eivät menneet. Miksi menisivät?

En käyttänyt aikaani siihen, että olisin tuijottanut kattoa ja miettinyt, mitä joku nyt ajattelee. Palasin töihin yllättävän energisenä. Ehkä jo ajatus poistumisreitistä oli tehnyt tehtävänsä.

Tokihan päädyin heti pikkupomon kanssa keskusteluun lapusta. Tämän osasin arvatakin, koska se vahtiminen ja kyttääminen on se juttu.

Siitä puuttui vielä allekirjoitukseni.

Puumerkin lisäämiseen ei mennyt montaa sekuntia. Ja tein sen enemmän kuin mielelläni.

Siinä oli muuten yksi tämän työsuhteen sujuvimmista prosesseista: paperi, kynä ja päätös. Ei tietojen kopiointia neljään järjestelmään, ei asian siirtämistä toiselle paikkakunnalle eikä puolen tunnin puhelinkierrosta.

Ja sen jälkeen tuli kevyt olo.

Sellainen, jota ei saavuteta henkilöstön hyvinvointikyselyn muistutusviestillä.

En hakenut yläasteen TET-jaksolle

Samalla tajusin, miksi koko kuvio oli tuntunut niin väärältä.

Minulle tuli olo kuin olisin päätynyt yläasteikäisten TET-harjoitteluun. Sellaiseen versioon, jossa tärkeintä on näyttää sopivan toimeliaalta, noudattaa pilkuntarkkoja pikkuohjeita ja välttää oma-aloitteisuutta, ettei kukaan joudu yllättymään.

Tämä ei ole piikki TET-harjoittelijoille. He ovat siellä oppimassa ja niin kuuluukin olla. On täysin ymmärrettävää, että työelämästä ei vielä ole kokemusta ja siksi nimenomaan TET on kehitetty.

Minä taas olin tullut tekemään töitä ja käyttämään osaamistani.

Osaamista, jota on kertynyt useammalta alalta. Minusta sen hukkaaminen oli huomattavasti suurempi ongelma kuin se, onko tyynyt oikeassa asennossa, tai raporttiin perusteltu miksi joku maljakko on siirretty toiseen paikkaan, kun muuten asiakkaat tulevat tiskin väärälle puolelle.

Jos maalaisjärjen käyttö tuntuu aiheuttavan enemmän hankaluuksia kuin hyötyä, paikka ei ole minua varten. En tarvitse työpaikkaa, jossa tärkein kehitettävä taito on kyky olla huomaamatta, miten asioita voisi tehdä paremmin. En etenkään silloin, kun nimenomaan aiemman urani aikana on jopa toivottu, että huomataan asioita, joilla ei ole mitään käytännön merkitystä, ja että toimintaa saadaan tehostettua ja sitä kautta saadaan säätöjä.

Työkaverit yllättyivät — itse asia ei ollutkaan yllätys

Työkavereille ratkaisu tuli yllätyksenä.

Sen jälkeen moni on kuitenkin avautunut samoista asioista, joihin minun hermoni ehtivät jo mennä. Moni on myös tullut sanomaan, että olen tehnyt oikean päätöksen ja ovat katsoneet tätä touhua aivan liian pitkään.

Se oli aika huojentavaa. En olekaan niin vittumainen ihminen kuin luulin.

En myöskään ollut ainoa, joka ihmetteli. Olin vain se, joka sanoi asian ääneen ja lopulta niin selvästi, ettei tulkinnanvaraa jäänyt.

Muiden ei tarvitse tehdä samaa ratkaisua kuin minä. Jokaisella on oma elämäntilanteensa, laskunsa ja syynsä pysyä tai lähteä. Mutta yleinen näkemys on hälyyttävän yhdenmukainen.

Ja jos useampi ihminen tunnistaa samat ongelmat, ehkä katseen voisi joskus kääntää pois siitä yhdestä äänekkäästä työntekijästä ja tarkastella sitä toimintakulttuuria.

Tai sitten voidaan todeta, että rätti oli väärin päin, ja jatkaa ennallaan.

Kuvituskuva Unplashistä.

Jos ei muuta, niin sukka käy kaupaksi

Tiedän kyllä, ettei uuden työn löytyminen ole asia, jota voi vain tilata verkkokaupasta pikatoimituksella. En silti ole erityisen huolissani.

Aina Räpätäti jotain keksii. Vaikka mummottuu lopullisesti, neuloo sukkia ja myy niitä torilla.

Siinä liiketoimintamallissa olisi sentään selkeät vastuut: minä neulon, asiakas ostaa ja sukka lämmittää. Jos asiakas haluaa ostaa minulta sukat vaikkapa Lahden torilla, en todellakaan kehota häntä Rovaniemen markkinoille katsomaan, josko siellä olisi joku sukkamummo tai -pappa.

Ja jos villalanka menee solmuun, selvitän sen. En aloita puhelinketjua siitä, kenen toimialueeseen kerä kuuluu, tai voisiko joku sen tulla selvittämään.

Lopputili tuli siis vähän vahingossa. Allekirjoitus ei.

Työpaikalle jäi luonnos. Mutta lopulta minulle jäi se viimeinen sana ja helpottunut olo.

Leave a Reply

Räpätäti

Räpätäti on vahvasti keski-ikään ehtinyt, mutta kaukana kukkahattutädistä. Aina säännöllisen epäsäännöllisesti törmää erilaisiin asioihin ja ilmiöihin, joista täti innostuu räpättämään.

Let’s connect