
Krakovan uutisia lukiessa ajatukset ovat palanneet samoille kaduille yhä uudelleen. Ne mukulakivet on jo aika tutut, Vanhan kaupungin olen kolunnut moneen kertaan läpi, mutta aina löydän jotain uutta ja innostavaa sieltä.
Uutisissa vilahtaa kahvilaa vain ehkä sekunnin, mutta tunnistan paikan. Sama, jossa olen käynyt usein kahvilla onnettomalla rallipuolallani. Syömässä siinä ihan vieressä, vaikka paikan hintatasossa on tuntuva turistilisä. Kävelemässä ilman sen kummempaa suunnitelmaa. Sellaisina tavallisina päivinä, joiden tavallisuutta ei tule ajatelleeksi ennen kuin tuttu ympäristö ilmestyy uutisiin aivan väärästä syystä.
Myös tapahtuma-aika osui hetkeen, jolloin olisin Krakovassa asuessani oikein hyvin voinut olla juuri siellä. Kahvikupin ääressä. Matkalla jonnekin. Tai kävelyllä, koska ei ollut kiire mihinkään.
Ja sitten tulee se ajatus, jota melkein häpeän: Onneksi en ollut siellä nyt.
Oma helpotus ei vähennä muiden surua
Tämä ei ole minun tragediani. Minä en menettänyt läheisiäni tai ystäviäni, sen olen tarkistanutkin. En loukkaantunut. En joutunut pakenemaan tai näkemään tapahtumia.
Minä luen uutisia turvassa. Aivan samalla tavalla, kun joskus luin uutisia Turun terrori-iskusta.
Silti oma yhteys paikkaan tekee siitä vaikeaa. En näe vain uutiskuvaa, vaan muistan, miltä siellä tuntuu olla. Mihin katse osuu, millaisia ääniä kuuluu, miten luontevasti elämä ympärillä kulkee. Ja miten onnettomalla rallipuolallani niin usein tilasin aamukahvini juuri siinä samaisessa kahvilassa, joka vilahtaa uutisissa, ja nyt ikkunoissa on luodin reikiä.
Ajatukseni ovat uhrien, heidän läheistensä, loukkaantuneiden ja kaikkien niiden luona, joiden arkeen tämä jättää pitkän jäljen.
Luottamukseni Krakovaan ei silti horjunut
Haluan sanoa tämän selvästi: tapahtunut ei vie pois turvallisuuden tunnetta, jonka olen Puolassa ja Krakovassa kokenut. En olisi osannut odottaa tällaista siellä. Samalla tiedän, ettei mikään maa ole suojassa järkyttävältä väkivallalta.
Minulle Krakova ei kuitenkaan muutu tämän vuoksi pelon paikaksi. Se on edelleen kaupunki, jossa olen saanut elää rauhassa, tuntea oloni hyväksi ja elää tavallista arkea. Se on, ja tulee aina olemaan minulle erityinen ja rakas paikka. Palaan sinne aivan varmasti vielä monta kertaa.
Samalla arvostan suuresti puolalaisten auttamishalusta. Se on se, jota valitettavasti yhä harvemmi näkee Suomessa. Esimerkiksi tuo verenluovutus. Verta on luovutettu, jopa niin paljon, että verestä ei ole pulaa. Mutta verenluovutus ei onnistu ihan keneltä tahansa. Esim. minä en voisi luovuttaa verta, vaikka haluaisin, koska kielitaitoni ei siihen riitä ja lomake on puolaksi, joten englanniksi luovutus ei välttämättä onnistu.
Kielitaitoa tarvitaan, jotta luovuttaja pystyy ymmärtämään terveydentilaa koskevat kysymykset ja vastaamaan niihin oikein. Puolankielinen esitietolomake ei ole sellainen paikka, jossa voi arvata, mitä lause suunnilleen tarkoittaa, ja toivoa parasta. Kyse on sekä luovuttajan että veren saajan turvallisuudesta.
Auttamishalua ei tarvitse epäillä, vaikka luovutus ei olisi mahdollista. Kaikkien ei tarvitse auttaa samalla tavalla.
Ja oman kokemukseni perusteella tiedän, että auttajia Puolassa kyllä löytyy. Olen itse nähnyt ja kokenut solidaarisuuden ja toisten auttaminen on tärkeä osa puolalaista arkea. Nyt nähty verenluovuttajien suuri määrä tekee siitä hyvin konkreettista.
Toisen suru ei ole julkaisuvelvollisuus
Sitten on se puoli, jonka äärellä minulta loppuu ymmärrys.
Omassa somevirrassani on tullut vastaan ristiriitaisia väitteitä, erilaisia kuvia ja profiileja, joiden yhteyttä tapahtumaan ei ole osoitettu. En aio levittää niitä tässä uudelleen. Väärän ihmisen kuvan jakaminen ei muutu vastuulliseksi sillä, että perään lisätään kysymysmerkki. Vielä vähemmän hyväksyttävää on se, että jotain profiilia jaetaan varmana tietona, ja nimi on eri kuin virallisista lähteissä puhutusta henkilöstä.
Myös medialta odotan tarkkuutta. Tiedot voivat muuttua ja virheitä voi tulla, mutta juuri siksi lähde, epävarmuus ja korjaukset pitää kertoa näkyvästi. Kiire ei tee väärästä tiedosta vähemmän vahingollista.
Ja vaikuttajille haluaisin sanoa: kaikkeen ei ole pakko reagoida.
Jos omaan julkaisuun ei ole tarkistettua tietoa eikä muuta annettavaa kuin varma mielipide keskeneräisestä tilanteesta, sen voi, ja se kannattaa jättää tekemättä. Hiljaisuus ei ole empatian puutetta. Joskus se on sen selkein muoto.

Haluan muistaa kaupungin, en vain uutiskuvaa
Juuri tällaisina hetkinä mietin somen mielekkyyttä. Sitä, miten nopeasti aito suru joutuu väitteiden, väittelyn ja näkyvyyden tavoittelun alle. Ja kyllähän tähänkin uutiseen on kommenttipalstoilla ehditty vetää kaikkea mahdollista Perussuomalaisista lähtien mukaan. Älkää kysykö miten hitossa, mutta öyhöttäjiä on riittänyt ihan joka lähtöön.
Mutta en halua päättää tätä siihen.
Haluan ajatella niitä ihmisiä, jotka auttavat. Niitä, jotka tekevät työnsä vaikeassa tilanteessa. Niitä, jotka ovat läheistensä tukena vielä sittenkin, kun uutisvirta on jo siirtynyt seuraavaan aiheeseen.
Ja haluan ajatella Krakovaa sellaisena kuin sen tunnen. Rakkaana paikkana, jossa olen istunut kahvilla, kaljalla, syönyt ihania paikallisia ruokia, kävellyt rauhassa ja tuntenut kuuluvani osaksi sen arkea.
Tapahtunut tuo näihin muistoihin ripauksen surua. Se ei vie niiden lämpöä pois. Ja kyllä minä vielä samassa paikassa tulen käymään kahvilla. Istun alas pöytään, katselen vanhan kaupungin arkea ja pidän oman pienen hiljaisen hetken.






Leave a Reply