
Vielä muutama vuosi sitten ulkomaille muutto oli monella lähinnä ajatusleikki. Facebook-ryhmissä, joissa puhuttiin töihin ulkomaille lähdöstä, kerättiin tuhansia kiinnostuneita viikossa. Mutta harva heistä silloin asian eteen teki mitään. Edes sitä, että olisi avannut suunsa kysyäkseen jotakin lisätietoja ja kokemuksia muilta.
Tyypillistä suomalaisuutta. Omaa suuta on vaikea saada auki.Tähän samaan olen toki itsekin sortunut. Mutta pikku hiljaa olen oppinut siitä pois. Toki, yhäkin leipäläpi pysyy kiinni, edes joskus ja joissakin tilanteissa.
Nykyään kysytään oikeita kysymyksiä
Sitten on näissäkin ryhmissä nähtävissä ilmiö, joka on somesta hyvin tuttu:
Joku kysyy kysymyksen. Kommentoidaan ihan mitä sattuu ja haukutaan kaikki kysyjät lyttyyn. Todella törkeitä kommentteja. Kuten myös niissä Suomen työnhakuryhmissä, joissa joku ulkomaalainen nimi erehtyy kysymään asiallisia kysymyksiä Suomeen muutosta ja työllistymisestä. Niissä se vasta kommentointi onkin rumaa! Oikein hävettää silloin olla suomalainen.
Vaikka kuinka työllisyystilanne on vaikea jopa suomalaisille, niin sen voi tuoda myös asiallisesti ilmi. Mutta ei. Täytyykö suomalaisten osoittaa, että rasismikohut ym on oikeasti totta?
Mutta keneltä se on pois, jos joku haluaa lähteä ulkomaille töihin? Onko taustalla kateus? Eikö itseltä löydy munaa tehdä samaa liikettä? Väitän, että suurin osa meistä suomalaisista voisi lähteä ulkomaille töihin, kunhan vain uskaltaisi. Hitto vie! Oma mummoni on lähtenyt aikoinaan Puolaan ja Venäjälle työkeikoille, eikä hän todellakaan puhunut edes englantia. Venäjääkin oppi sitten paikan päällä, ihan kuten minäkin. Ja aikana, jolloin liikkuminen ei ollut yhtä helppoa.

Toinen jalka on jo ovenraossa
Mutta tässä on myös se puoli, että nyt niitä lähtijöitä oikeasti jo on. Nyt ei enää etsitä esitietoa palkkatasosta, muutosta ja käytännöstä ajatustasolla. Nyt kysytään suosituksia työnantajista, avoimista työpaikoista ja elinkustannuksista.
Myös jo muuttaneiden kokemuksista. Asialliset viestit avaa keskusteluja, asiallisia. Tämä on tervetullut suuntaus. Sitä olisin aikoja sitten itsekin kaivannut, mutta silloin minua pidettiin lähinnä hulluna, kun edes haihattelin ulkomaille lähdöstä. Ja aina on joku joka pahoittaasilti mielensä siitä, että joku ei vain halua homehtua kotona.
Suomalaisissa työnhakuryhmissä ollaan hiljaa, tai paljastetaan jopa liikaa
Ja jännä: suomen työnhakuryhmissä näitä kysymyksiä ei näy.
Niissä ollaan hiljaa, ei kysytä. Ei kysytä kokemuksia työnantajista, joskus harvoin joku kysyy mahdollisuudesta lähteä tekemään sesonkia. Joskus haaveillaan Lappiin muutosta. Mutta vastaukset ovat usein negatiivisia. Yllätys.
Mutta totuuden nimissä, enhän se minäkään ole tässä ylistänyt Lapin sesonkia omien kokemusten perusteella, mutta en tee sitä siksi, että haluaisin lytätä jonkun unelmia. Haluan vain kertoa, että se on muutakin kuin revontulia ja poroja ja kauniita kuvia.
Näihin ryhmiin lähetetään hyvinkin avoimesti työnhakuilmoitus, joskus jopa CV, josta kuka tahansa voi poimia yhteystiedot ja paljon tietoa.
Voi voi.
Huijareille siis ei vain kultakimpale, vaan suorastaan timantti.

Kolme tapausta, eri maista ja eri aloilta
Mutta samaan aikaan on myös yhä enemmän niin Suomessa kuin maailmalla tullut ilmiö, jossa työelämästä on tullut saatanan raadollista. Halutaan repiä ihmisestä aivan kaikki irti. Ja kun sitten uupuu, heitetään pellolle kuin märkä rukkanen.
Tällä hetkellä Räpätätillä on tiedossa jo kolme erilaista tapausta. Eri maista ja eri aloilta samaan aikaan. Koska näistä on tutkinnat menossa, näistä en puhu siksi enempää. EHkä nämä päätyvät jossakin vaiheessa uutisiinkin. Toivottavasti ainakin, koska muutoksia ei tule, jos asioista ei puhuta. Yksittäiset oikeuksien päätökset eivät riitä vielä muutokseen. Siihen tarvitaan kollektiivista painetta.
Mutta kyllä samaa tapahtuu Suomessakin. Ei tämä ole vain ulkomaiden ongelma. Törmeitäkin tapauksia Suomessa on puiti käräjilläkin. Oli marjanpoimijoita. Rakennustyömiehiä. Matkailualaa. Ravintoloita. Ja varmasti paljon enemmän kuin tiedämmekään.

Hakemuksia on lähetetty, ja vastaus on hiljaisuus
Yhdessä tällaisessa ryhmässä sitten törmäsin myös täysin aiheelliseen kysymykseen:
Olet hakenut ja hakenut ja hakenut. Mitään ei kuulu. Onko työmahdollisuudet sittenkin vain urbaania legendaa? Mikä mättää?
No, ensinnäkin ulkomailla hakuprosessi poikkeaa jonkin verran suomalaisesta tavasta. Itse en ole saanut ensimmäistäkään työpaikkaa ulkomailta yhden haastattelun kierroksella. Hakemuksen rakennekin poikkeaa suomalaisesta tavasta mennä suoraan asiaan, ja tätä suomalaista tapaa usein pidetään töykeänä. Jos vielä on isosta kansainvälisestä korporaatiosta kyse, niin sitä tärkeämpää on noudattaa perinteistä korporaatioetikettiä, jossa hakemuksessa ensimmäisellä ja viimeisellä kappaleella ei ole mitään merkitystä. Se on vain perseen nuolentaa.
Tuo on yksi selitys, miksi vastausta ei kuulu, mutta myös sitten oli toinenkin, joka yllätti:
Suomalainen ei olekaan niin haluttu työntekijä, kuin joskus männä vuosina. Mitä helvettiä!? Perustelu: työnantajat ovat huomanneet, että suomalainen osaa vaatia oikeuksiaan, toisin kuin jotkut muut kansalaisuudet. Työnantajat mielellään näistä joustaisivat ensin vähän, sitten vähän lisää, ja vielä vähän lisää… ja lopputuloksen voi jokainen arvata.
Auts. Onhan tuossa vissi perä. Suomalainen kyllä hyvin tietää oikeutensa. Mutta mitä vittua Siihenkö on tultu, että omista oikeuksistaan ei saa pitää kiinni, vaan työelämässä pärjää kun vaan sanoo ”yes, yes” ja samalla huutoitkee sisällä vaikka hymy on naamalla entistä leveämpi.
Ei saatana.
Mutta ehkä todellisuus on kuitenkin se: että hakijoita on niin paljon. Vaikka kohdemaassa olisi käytännössä täystyöllisyys, niin silti jokaisessa maassa on työttömiä ja oman maan kansalaisiltakin tulee hakemuksia. Kaikkiin hakemuksiin ei vaan ehditä vastaamaan. Niitä voi tulla niin paljon, että niiden raakkaaminen ilman tekoälyä on käytännössä mahdotonta. Ja vaikka oma osaaminen olisi miten hyvää tahansa, niin jos se ei hakemuksesta käy tekoälylle ilmi, niin sori vaan… vastaus on radiohiljaisuus. Vaikka paskaltahan se hiljaisuus tuntuu, mutta vastaisitko itse sadoille hakijoille valinnan jälkeen? Kun sitten itketään netissä persoonattomista vastauksista seuraavaksi, kun on saanut automaattisen vastauksen hakuajan jälkeen.

Kuka haluaa olla moderni orja?
Kun sitten eräs läheisistäni kertoi hakevansa työpaikkaa ulkomailla ja olisi sen saanutkin, kunhan olisi suostunut tekemään joka päivä ylitöitä, niin meinasi Räpätäti tällä kertaa tukehtua suklaaseen. Tämä ei ollut yksittäistapaus. Valitettavasti. itsekin olen tälläisiä työtarjouksia saanut ja vastannut niihin kylmästi “Kiitos, mutta ei kiitos” vaikka edes seuraavasta haastattelusta ei ole ollut mitään hajua.
Pitääkö tässä siis myös työnhaun raadollisuuden ja haasteiden edessä vielä tehdä jotain tunnelukkotyöskentelyä ja opetella vetämään rajat itselle. Miettiä, että paljonko voi oikeuksistaan joustaa. Kehittää itsestään parempi versio, kuten nämä mentaalivalmentajat mainostavat poskettomaan hintaan, mutta paras hankkia tohtorin tutkinto tästäkinaiheesta vielä. Sitä ei kuitenkaan kannata mainita CV:ssä.
Ulkomaille muutto ei ratkaise kaikkea
Joten vaikka elämä ja työllisyystilanne Suomessa näyttää heikolta, ei se välttämättä ole sen lystimpää muuallakaan. Maisema toki muuttuu, joltain osin varmasti myös ihmiset ja heidän arvot. Itse esimerkiksi arvostan sitä, että Puolassa on yhä sellaisia arvoja, joihin minut on kasvatettu. Ja nämä arvot ovatkin kokemukseni mukaan hyvin voimissaan. Latvialaiset on monessa taas kokemukseni mukaan hyvin samankaltaisia kuin suomalaiset.
Eikä vieraaseen maahan muutto takaa sitä, etteikö kohdemaassakin olisi omia poliittisia haasteita. Päinvastoin. Monissa maissa kamppaillaan ihan tismalleen samojen asioiden kanssa, mutta ongelman ratkaisut voivat olla hyvinkin erilaisia.
Ja se kuka kiroaa Suomen byrokratiaa… No, hänelle suosittelen lämpimästi muuttoa johonkin toiseen maahan. Jo puolessa vuodessa Suomen byrokratia alkaakin tuntua lasten leikiltä.

Lähtisinkö vai jäisinkö?
Ulkomaille lähtö voisi olla yksi myös Räpätädin vaihtoehdoista. Yksi niistä monista. Mutta mikä olisi kohde? Puola? Latvia? Espanja? Malta? Noissa olen jo ollut, joten niihin palaaminen olisi aika helppoa, kun kulttuuri ja tavat ovat edes hieman tutut vaikka moni asia onkin muuttunut. Vai jokin ihan uusi kohde villinä hevosena?
Vielä hurjempi visio olisi se, että en edes harkitsisi ulkomaille lähtöä, vaan tuijottaisin vain Suomen markkinoita. Minun työnhakualueeni on jo jonkin aikaa ollut Eurooppa.
Mitä siellä sitten tekisin? Itseni työllistämällä voisin tehdä työni mistä tahansa, koska näissä hommissa en ole tarvinnut kuin läppäriä ja nettiä, joskus myös kuulokkeet. Joten sillä toki voisin töitä tehdä mistä vaan. Joku paikka mihin laskea perseensä on toki myös kiva lisä. Siihen riittää kahvila tai kämpällä keittiön tuoli. Kotoa toki löytyy nytkin tuoli, mutta kahvilakulttuuria ei kotipitäjässä nyt ole.






Leave a Reply