Kuvituskuva Unplashistä.

Olen ehtinyt vahinkolopareiden jälkeen kotiin, keskustelemaan yhden ison mediakonsernin toimittajan kanssa, luomaan suhteita täysin uudelle alalle, joka ei välttämättä itseäni hyödytä, muuten kuin uuden tuttavuuden kautta, mutta minulla voi olla hänelle tulevaisuudessa tiedossa tekijä ilman hitonmoista rekrytointirumbaa.

Ehdin myös saunaan ja suorittaa yhden, aamuun asti venyneen pollan nollauksen (lue: juomaan pään täyteen klo 9 asti aamulla) ja päivittää sesonkikuplan ulkopuolella tapahtuneet asiat ajan tasalle.

Viimeinen oli ilmeisesti virhe.

Uutisotsikoita ja niiden sisältöjä lukiessa olen saanut muutaman kerran kysyä: ”Mitä helvettiä just taas luin!?”

Kuvituskuva Unplashistä

En oikein edes tiedä, mistä aloittaisin. Ihmisten empatiakyvyttömyydestä? Vastaan tulleesta, liki 1000-sivuiseksi kuvatusta valtiovarainministeriön leikkauslistamateriaalista? Vai omista työelämäpähkäilyistäni?

Todennäköisesti kaikista tulee vielä sanottavaa. Järjestys vain elää, koska aina kun ehdin ajatella, että tästäpä kirjoitan, vastaan tulee jotain uutta ja kahvi yrittää poistua nenän kautta. ERi mediat saisi tehdä Pauligin kanssa yhteiskampanjan, että uutisten lukeminen kahvilla voi aiheuttaa tukehtumisvaaran.

Mutta en halua, että tästä blogista tulee pelkkä maailman epäkohtien palohälytin. Sellainen, joka huutaa vuorokauden ympäri ja jonka vaimentamiseen tarvitaan vähintään talonmies ja tikkaat. Tai joku rähjähde-expertti, kun mokoma vekotin ei suostu vaikenemaan ellet katkaise juuri oikeaa johtoa.

Puhutaan siis tällä kertaa työelämästä. Ja siitä, mitä Räpätädille ehkä seuraavaksi kuuluu.

Avoimia työpaikkoja — mutta missä ne työnantajat ovat?

Kun otin lopputilin, on luonnollisesti katsottava, mitä työmarkkinoilla on tarjolla. Tämän vaatii jo työvoimavirannoimaiset, Kela ja lähipiirikin.

Olen selaillut ilmoituksia ja huomannut omassa hakukuplassani muutoksen: etenkin sesonkityöntekijöitä etsitään nyt todella paljon henkilöstöyritysten kautta.

Vielä vuosi sitten muistan nähneeni enemmän ilmoituksia suoraan hotelleilta, ravintoloilta ja aktiviteettiyrityksiltä. Nyt samojen paikkojen välissä tuntuu yhä useammin seisovan rekrytointiyritys kuin tulliasema rajalla.

Miksi?

Varmasti taustalla on erilaisia syitä: rekrytointityön ulkoistamista, henkilöstötarpeen vaihtelua, hallinnollisen työn vähentämistä ja kustannusten ennakoimista. En pysty päättelemään yhdestä, enkä myöskään kymmenestä ilmoituksesta, onko järjestely yritykselle halvempi tai parempi.

Mutta työnhakijana kiinnostaa, miksi suora yhteys varsinaiseen työpaikkaan tuntuu välillä katoavan niin monen välikäden taakse, että kohta työsopimuksen mukana tarvitaan sukupuu ja kiinnostus sukututkimukseen.

Asiakkaita lisää, henkilökuntaa ehkä myöhemmin

Parista paikasta tiedän jo etukäteen, ettei talvisesongin rekrytointia ole vielä edes avattu, vaikka sesonki kolkuttaa ovella ja henkilöstöstä on vajetta. Tämä on sisäpiiritietoa, mutta sen pystyy näkemään myös siitä, että näillä yrityksillä ei ole ollut paikkoja avoinna sitten kevään. Kuitenkin ovi on ollut henkilöstön kohdalla avoin yhteen suuntaan. Pistää miettimään ja kysymään monia kysymyksiä.

Samaan aikaan asiakkaita on tiedossa jo nyt poikkeuksellisen paljon ja vilkkain aika on vasta edessä.

Tästä syntyy minulle kuva, että kasvua kyllä odotetaan, mutta henkilöstön lisäämistä katsellaan vähän kuin hammaslääkäriaikaa: ehkä sen voi vielä siirtää.

Millä vitun logiikalla?

Asiakaspalvelu on edelleen suurelta osin ihmisen tekemää työtä. Jossain kohdassa tarvitaan ihan oikea ihminen vastaamaan kysymykseen, ratkaisemaan tilanne ja huomaamaan sekin asia, jota asiakas ei osaa pyytää.

Tekoäly ja sovellukset voivat auttaa. Minä jos kuka näen niissä mahdollisuuksia. Mutta huonosti rakennettu järjestelmä ei tehosta mitään vain siksi, että siinä on kirjautumissivu ja moderni fontti, ja helvetisti turhia toimintoja.

Jos sama tieto kirjoitetaan neljään paikkaan ja viidennessä kuitataan, että neljään paikkaan on kirjoitettu, olemme luoneet vain uuden digitalisen turhan työn kaikkien niiden entisten lisäksi.

Joskus vanha konsti on todellakin parempi kuin pussillinen uusia. Varsinkin jos pussin avaamiseen tarvitaan kolme salasanaa ja vahvistuskoodi esihenkilön puhelimesta. Ja tässä asiassa olen saanut parhaat oppini puhelinmyynnissä esimieheltäni, joka toitotti aina “K.I.S.S, Keep It Simple, Stupid”. Yksinkertainen on kaunista. Ja selkeää.

Great Place to Work — kenelle ja missä kerroksessa?

Toinen ilmoituksissa usein vastaan tuleva asia on Great Place to Work -tunnus.

Sehän kuulostaa hyvältä. Niin sen kuuluukin. Se on sen tarkoitus.

Oma pieni empiirinen tutkimukseni käsittää neljä tälläistä työpaikkaa. Otanta ei täytä tieteellisen tutkimuksen kriteerejä, mutta omalle hermostolleni se on ollut aivan riittävä kenttäkoe.

Näissä paikoissa alkuvaikutelma on voinut olla erinomainen. Kun alkuhuuma sitten hälvenee ja yrityksen sisäinen dynamiikka alkaa näkyä, vastaan on tullut äärimmilleen venytettyjä ihmisiä ja työilmapiiriä, jossa viihtyminen on tuntunut melkein tahdonalaiselta hengitysharjoitukselta.

Reiluuden vuoksi: sertifikaattia ei myönnetä pelkästään sillä, että toimitusjohtaja pitää omasta yrityksestään. Se perustuu henkilöstökyselyyn ja edellyttää vähintään 65 prosentin Trust Index -tulosta. Tunnus myönnetään vuodeksi kerrallaan. Mutta tuo 65% indeksi… sehän ei ole oikeastaan kuin keskiverto, että ohjelmaan pääsee. Viime vuonna minulla oli kunnia vastata tähän kyselyyn. KYsymysten muotoilu oli mielenkiintoinen. Niihin vastailemalla saa varsin myönteisen kuvan paskastakin firmasta.

Se ei silti tarkoita, että jokainen työntekijä, tiimi tai toimipiste kokisi arjen samalla tavalla kuin kyselyn kokonaiskeskiarvo.

Omat kokemukseni eivät todista sertifikaattia turhaksi. Ne ovat vain opettaneet, ettei logoa kannata käyttää oman harkinnan korvikkeena.

Välillä olen miettinyt, hakeudutaanko ohjelmaan myös siksi, että rekrytointi takkuaa ja työnantajakuvaa halutaan kiillottaa. Se on minun pohdintaani, ei tieto kyseisten yritysten motiiveista., mutta siltä se minusta vaikuttaa kokemukseni perusteella.

Mutta sen tiedän, ettei kiillotus korjaa rakenteita. Autokin voi kiiltää pihassa hienosti, vaikka moottori olisi leikannut kiinni ja jarrut on nähty ennen Mauno Koiviston kautta.

Rekrytoija palasi asiaan — vuodenaika oli jo vaihtunut

Sapiskaa saa välillä antaa myös rekrytointiyrityksille.

Laadit profiilin viimeisen päälle. Päivität kokemuksen, osaamisen, kielitaidon ja käytettävyyden. Vastaat kysymyksiin sillä tarkkuudella, että puuttuu enää tieto veriryhmästä ja suhtautumisesta korianteriin.

Joskus yhteydenotto tulee nopeasti. Hyvä niin.

Toisinaan kuluu yhdestä kuuteen kuukautta. Sitten oletetaan, että olen vielä käytettävissä. Luulevatko nämä tahot, että ihmiset odottavat vain kotona heidän soittoaan? Vai voisiko olla niin, että töitä haetaan jatkuvasti, kuten kuuluukin, ja jopa aktiivimallia aktiivisemmin, ja jossain vaiheessa saattaa hyvinkin käydä flaksi.

No, tässä välissä on ehtinyt tapahtua kaikenlaista. Olen ehkä jo ollut töissä, lopettanut työt ja vaihtanut koko suunnitelman. Mutta mukavaa, että hakemukseni löytyi sieltä arkeologiselta kaivaukselta.

Kansainvälisessä rekrytoinnissa yhteydenotto on tullut joskus vasta vuoden päästä. Siinä kohtaa ensimmäinen tehtäväni on ollut selvittää, mitä minä oikein silloin hain.

Anteeksi kuka? Mikä? Täh!?

Välillä saan yhteydenottoja yrityksiltä, joiden nimeä en ole koskaan kuullut.

Heidän rekisterissään olen kuulemma työnhakijana.

Minä mietin, onko muistiin tullut aukko, onko tämä merkki orastavasta dementiasta vai olenko joskus luonut työnhakuprofiilin sellaisessa mielentilassa, ettei toiminnasta ole jäänyt edes itselleni pöytäkirjaa. Eli tuhannen kännissä.

Selitys on lopulta ollut paljon arkisempi: vanha rekrytointiyritys on vaihtanut nimeä.

Siitähän ei tietenkään tarvitse työnhakijalle näkyvästi kertoa. Mitäpä sitä näinä huijariaikoina helpottamaan ihmisen mahdollisuutta tunnistaa, kuka hänelle soittaa ja miksi tällä on hänen ansioluettelonsa ja ties mitä tietoja.

Ensimmäiseksi pitäisi saada luottamus. Ei pientä tietoturva-aiheista salapoliisileikkiä.

Olen huomannut myös, että osa tutuista suomalaisista toimijoista ei enää näy Lapin sesonkirekrytoinneissa samalla tavalla kuin ennen. Ovatko ne vetäytyneet? Ovatko asiakasyritykset vaihtaneet kumppania? Vai enkö vain osu oikeisiin ilmoituksiin? Viimeinen tuskin on kyseessä, koska haen miten päin tahansa, niin näitä yrityksiä ei vain enää näy.

En tiedä. Uusia nimiä tuntuu joka tapauksessa ilmestyvän kuin sieniä sateella. Eikä jokaisen sienen kohdalla ole heti selvää, kannattaako se poimia koriin, kun ei ole tietoa onko se myrkyllinen.

Vuokratyöfirma voi olla myös se toimiva osa järjestelmää

En silti halua niputtaa henkilöstöyrityksiä yhdeksi ongelmaksi. Minulla on niistä myös hyviä kokemuksia.

Toimivassa järjestelyssä palkka tulee oikein, tuntien ilmoittamiseen on selkeä polku ja tiedän, keneltä kysyä, jos jokin ei täsmää. Yhteyshenkilö voi olla ihan oikea apu eikä vain sähköpostin allekirjoituksessa asuva nimi.

Vuokratyössä henkilöstöyritys on työnantaja, vaikka työ tehdään asiakasyrityksessä. Työlainsäädäntö ja työsuhteen vähimmäisehdot koskevat myös vuokratyötä.

Lomissakin kannattaa katsoa tarkasti, mistä on sovittu ja mitä säännöt määräävät. Vuokratyöntekijälle kertyy vuosilomaa samoilla periaatteilla kuin muillekin. Lyhyen työsuhteen lopussa pitämättömät lomat maksetaan tavallisesti lomakorvauksena. Pitkässä työsuhteessa tarkoitus on myös pitää lomaa — ei vain ihailla sen rahallista vastinetta palkkalaskelmasta.

Lomakorvausten maksaminen jokaisen tilin yhteydessä ei myöskään ole asia, jonka firma voi vapaasti keksiä omaksi käytännökseen; sen pitää perustua sovellettaviin sääntöihin ja mahdollisiin TES-määräyksiin.

Hyvä henkilöstöyritys voi siis tuoda työelämään juuri sitä, mitä kaipaan: selkeyttä.

Huono taas lisää yhden kerroksen siihen sipuliin, jota työntekijä kuorii silmät vetistäen.

Onko paikka auki vai kerätäänkö vain hakijoita varastoon?

Yksi asia, jonka haluan jatkossa selvittää aiempaa tarkemmin, on se, mitä ”avoin paikka” oikeastaan tarkoittaa.

Onko asiakasyritykseltä tullut vahvistettu tilaus? Onko aloitusajankohta tiedossa? Vai kerätäänkö hakijoita mahdollisia tulevia tarpeita varten? Tässä on salapoliisityötä kerrakseen.

Hakijapankissa ei itsessään ole mitään pahaa. Mutta silloin ilmoituksessa pitäisi lukea hakijapankki eikä antaa vaikutelmaa, että työvuorolista odottaa jo nimelläni.

Minäkin voisin ilmoittaa etsiväni kartanoa. Se ei vielä tarkoittaisi, että minulla on rahat tai aikomustakaan ostaa ensi maanantaina.

Siksi tarkistan yritysten taustoja ja etsin muiden kokemuksia. En metsästä yhtä kiukkuista kommenttia todisteeksi kaiken pahuudesta, vaan toistuvia havaintoja: palaavatko samat ongelmat eri ihmisten kertomuksissa? Miten niihin vastataan? Onko mikään muuttunut?

Kun työpaikkailmoitus kuulostaa karkkikaupalta

Olen myös alkanut lukea ilmoitusten sisältöä vähän hitaammin.

”Huippuporukka.”
”Mahtava tekemisen meininki.”
”Palkitsevia kilpailuja.”
”Upeita etuja.”
”Meillä jokainen päivä on erilainen.”

Viimeinen voi tarkoittaa mukavaa vaihtelua. Tai sitä, ettei kukaan tiedä aamulla, miten tästä päivästä selvitään ja kuinka monta kertaa päiväsi aikana vähintäänkin mietit “Mitä vittua nyt taas!?”

Edut, kilpailut ja kehut eivät automaattisesti tarkoita huonoa työpaikkaa. Mutta mitä enemmän ilmoituksessa on konfettia, sitä tarkemmin etsin lattiaa sen alta.

Mikä on palkka? Paljonko tunteja taataan? Miten perehdytys järjestetään? Kuka johtaa työtä? Miksi paikka on avoinna?

Hedelmäkori on kiva. Se ei silti korvaa kunnollista johtamista. Eikä myyntikisan palkinnoksi saatu kylpytakki paljon lämmitä, jos koko muu työsuhde vetää kuin rikkinäinen ikkuna talvimyrskyssä.

Ehkä seuraava sesonki onkin harkintasesonki

Ja sitten siihen omaan työnhakuuni.

Tällä hetkellä en ole löytänyt avoinna olevaa paikkaa, joka aidosti kiinnostaisi ja jonka kokonaisuus tuntuisi minulle sopivalta.

Se ei tarkoita, ettei hyviä työpaikkoja olisi. Se tarkoittaa, etten ole vielä löytänyt omaani.

Osassa ilmoituksia on kysymyksiä herättäviä kohtia. Joistakin paikoista tiedän kollegoiden kokemusten kautta sellaista, ettei tee mieli ilmoittautua uudelle henkisen hyvinvoinnin erikoisjoukkoleirille.

Olen siis vaikka sen julkisen keskustelun mielestä hankala tapaus tai yhteiskunnan hylkiö, kun en innostu pelkästään siitä, että jossakin on avoin työpaikka ja rakennuksessa katto.

Minäkin saan miettiä, mihin osaamiseni sopii. Ja millaisessa ympäristössä haluan sitä käyttää.

Nyt näyttää siltä, että välivuosi sesongista voisi olla paikallaan.

Ei välttämättä välivuosi työnteosta, oppimisesta tai toimeentulon rakentamisesta. Vaan välivuosi siitä, että lähden taas samanlaiseen kuvioon vain siksi, että olen tehnyt sitä ennenkin. Ja erilaisia vaihtoehtojahan riittäisi.

Räpätäti miettii nyt, mikä hänestä tulee isona. Saisiko vaikka kaikista eri osaamisista koottua jonkinlaisen paketin, jota lähteä kehittämään omaksi kuvioksi? Ei siitä miljonääriksi tarvitsisi tulla, mutta jos sillä punalappugourmeet saa pöytään, laskut maksettua ja se vielä sattuisi olemaan laillistakin, niin ei tarvitsisi tapella Kelan  ja työvoimaviranomaisten kanssa, eikä joka päivä miettiä mitä vittua, tai sitten syy löytyy todennäköisesti peilistä tai hallituksen aivopierusta.

Ja vastaus ei varmasti löydy seuraavan työpaikkailmoituksen superlatiiveista. Ehkä ensin pitää saada oma ajatus kuuluviin ennen kuin alkaa rekrytointipuheet ja avoimien paikkojen tuputus kuin lehtimyyjältä konsanaan.

Ja ehkä tämän syksyn tärkein oivallus onkin harkinta: minun ei tarvitse päättää seuraavaa suuntaa vain siksi, että joku toinen tarvitsee nopeasti tekijän.

Kahvia toki kuluu edelleen.

Mutta olisi mukavaa ehtiä välillä myös juoda se.

Leave a Reply

Räpätäti

Räpätäti on vahvasti keski-ikään ehtinyt, mutta kaukana kukkahattutädistä. Aina säännöllisen epäsäännöllisesti törmää erilaisiin asioihin ja ilmiöihin, joista täti innostuu räpättämään.

Let’s connect