
Kuvittelin, että tällä sesongilla pääsisin avautumaan asiakkaista. Turisteista, jotka tulevat Lappiin kokemaan eksotiikkaa ja loukkaantuvat, kun lumi on kylmää, pimeä on pimeää ja poro ei kävele vastaanoton kautta heidän hotellihuoneeseensa. Toki heistäkin on jo saatu esimakua, vaikka vasta muutamat ensimmäiset asiakkaat ovat olleet lomalla.
Mutta ehei. Ensimmäisten kahden viikon aikana on käynyt ilmi, että asiakkaat eivät ehkä olekaan tämän talven kiinnostavin suorituslaji. Yrityksen oma toimintakulttuuri näyttää tarjoavan sellaista materiaalia, että kohta tarvitaan erillinen muistikirja, värikoodit ja ehkä pieni hätävilkku otsaan. Uskokaa tai älkää, mutta Räpätäti on jo montaa kertaa ehtinyt jäädä jopa mykäksi ja tuijottamaan silmät lautasina kuin peura ajovaloissa, mutta samalla tapansa mukaan pohtien “Mitä aktuaalia vittua nyt taas!?”
Tämä ei ole kertomus yhdestä ihmisestä tai yksittäisestä työpaikasta. Tai no, ehkä jälkimmäistä vähän.Tämä on enemmänkin katsaus siihen ihmeelliseen maailmaan, jossa hotellin tyynyjen asento voi olla strateginen ykkösprioriteetti, mutta aamiaiselle tarvittava henkilöstö näyttää olevan enemmänkin filosofinen kysymys, kuten Hamletin “Ollako vai eikö olla”.
Tyynyjen valtakunta
Kun järjestetään iso illallisgaala, yrityksen johto kiinnostuu aivan ymmärrettävästi yksityiskohdista. Onko sohvilla olevat tyynyt oikeassa kulmassa? Onko ikkunat kiillotettu niin, että niistä voi nähdä oman uupumuksensa teräväpiirtona? Onko kynttilä juuri siinä kohdassa, mitä brändikäsikirjan sivulla 47 ja kolmannessa kappaleessa sanotaan?
Näihin on aikaa. Näihin löytyy palaveria. Näihin löytyy puheluita, tarkistuslistoja ja ihmisiä, joilla on vahva mielipide siitä, onko koristeellinen torkkupeitto liian vinossa.
Mutta onko aamulla ketään tekemässä aamupalaa asiakkaille?
Savolaisittain: “Suattapi olla tai suattaapi olla olematta.”
Ehkä aamupala ilmestyy pöytään spontaanisti, kuin joulupukki savupiipusta. Ehkä croissantit paistuvat itse, kahvi suodattuu ajatuksen voimalla ja joku henkilöstöstä materialisoituu paikalle juuri kun ensimmäinen asiakas alkaa kysellä gluteenitonta leipää.
Tässä on jotain poikkeuksellisen kaunista: luksusbrändissä tärkeintä ei aina ole palvelun toimivuus vaan se, että mahdollinen kaaos näyttää esteettisesti hallitulta. Asiakas voi odottaa aamupalaa, kunhan takassa on tuli, kynttilä on oikean värinen ja maitokannu ei ole vinossa.

Digiloikka vai mikromanageroinnin korkeakoulu?
Iso osa työajastani kuluu sellaiseen manuaaliseen tietojen siirtelyyn sovelluksesta toiseen, että alkaa epäillä, onko yrityksessä palkattu joku salainen työelämäarkeologi. Tietoa kirjataan yhteen järjestelmään, kopioidaan toiseen, tarkistetaan kolmannesta, kuitataan neljännessä ja lopuksi ehkä vielä lähetetään Slackissä viesti ihmiselle, jolla olisi teoriassa pääsy kaikkiin samoihin tietoihin.
Tämä kaikki vuonna 2026. Siinä maailmassa, jossa sisäinen tekoälyagentti voisi tehdä suuren osan tästä työstä hetkessä, jos joku vain uskaltaisi sanoa ääneen, ettei ihmisen suurin potentiaali ehkä ole kopioida sama asia neljään eri käyttöliittymään.
Mutta ei. Leikitään sitten tärkeitä ja tehdään käsin. Koska käsin tekeminen antaa ihmiselle aikaa pohtia elämän suuria kysymyksiä, kuten sitä, miksi sovellus numero kolme ei hyväksy samaa varaustietoa, jonka sovellus numero yksi jo hyväksyi kahdesti. Tai miksi helvetissä tuhlaan ammattitaitoani tähän sirkukseen.
Ja sitten tulevat päivittäiset rutiinit. Niitä kuitataan eri sovelluksissa tehdyiksi kuin olisi suorittamassa digitaalista rippikoulua. Oletko tarkistanut tämän? Kuittaa. Oletko katsonut tuon? Kuittaa. Onko joku ehkä tehnyt asian, jonka itse näit tapahtuvan omin silmin? Kuittaa varmuuden vuoksi vielä kahdesti.
Tarkistus on tietenkin hyvä asia. Mutta jossain kohtaa prosessi lakkaa tukemasta työtä ja alkaa syödä sitä. Kun työntekijä käyttää merkittävän osan päivästä todistellakseen eri järjestelmille (ja pikkupomoille), että hän on tehnyt työnsä, työ ei enää ole työn tekemistä. Se on digitaalista vittuilua työstä, jonka aikana olisi voinut hoitaa muutaman muunkin asian pois päiväjärjestyksestä. Ja ainakin se paljastaa sen, että esihenkilöt eivät luota yhteenkään työntekijään missään asiassa. Sanoisin, että aika paska tilanne.
Varauspuhelu ja Suomen sisäinen kiertomatka
Sitten tulee asiakas, joka soittaa hotellin vastaanottoon ja haluaa tehdä varauksen. Siis täydellinen asiakaspalvelutilanne: asiakas on valmiina ostamaan, vastaanotossa on ihminen, joka tuntee kohteen, näkee tilanteen ja voisi parhaimmillaan hoitaa asian nopeasti.
Mutta ei tietenkään. Miksipä tehdä asia helposti, jos sen voi tehdä vaikeasti.
Puhelu käännetään myyntipalveluun toiselle paikkakunnalle. Koska miksi vastaanotto tekisi varauksen, kun asiakkaan voi lähettää puhelimitse kotimaan sisäiselle matkalle? Ehkä asiakas saa samalla kokemuksen Suomen mittakaavasta. Hän soittaa Lappiin, päätyy jonnekin muualle ja saa lopulta toivottavasti varauksenkin. Tai sitten ei, koska hän ehti siinä välissä varata mökin Bookingista, kilpailevalta yritykseltä tai ehkä päättää sittenkin majoittua ennemmin Ruotsissa.
Tämä on juuri sitä modernia tehokkuutta, jossa asiakas seisoo valmiina rahakasa kädessä, mutta järjestelmä nostaa eteen portin: “Kiitos yhteydenotosta. Nyt siirrämme sinut henkilölle, jolla ei välttämättä ole samanlaista tuntumaa juuri tähän kohteeseen, mutta hän ehkä haluaa auttaa sinua.”
Tässä paikassa asiakaslähtöisyys on ilmeisesti sitä, että asiakas ohjataan mahdollisimman kauas siitä ihmisestä, joka voisi ratkaista hänen asiansa heti.
Ja mitä sitten muuten rahaan tulee, niin moni käyttää yhä mielellään käteistä matkustaessaan, mutta eikö tässä digikiimassa haluta nyt jatkossa vain korttimaksuja. Kaunis ajatus, mutta ei vain tule toimimaan. Sitä paitsi, jos nämä ultramodernit järjestelmät eivät tue kortilla tippaamista, niin siinä meni se motivaatio pitää yllä tälläistä koristeellista sirkusta, kun tippejäkään ei sitten enää saada. Periaatteessahan ne kyllä tukisi, mutta yrityksen johto ei halua tehdä sitä työtä, jossa pitää tipit eritellä myynnistä ja jakaa vielä työntekijöillekin.

Paniikkijohtamisen puoli tuntia
Sitten kun jokin asia on ihan oikeasti tekemättä tai monta asiaa pitäisi hoitaa samaan aikaan, osa esihenkilöistä näyttää siirtyvän välittömästi kansalliseen hätätilaan. Ei sellaiseen hyödylliseen “nyt priorisoidaan ja hoidetaan” -tilaan, vaan siihen, jossa käytetään puoli tuntia puheluihin, selittelyyn ja sen selvittämiseen, kuka voisi ehkä mahdollisesti tehdä asian.
Sillä aikaa asian olisi voinut hoitaa ihan itse.
Tämä on johtamisen erikoinen alalaji: kriisitilanteessa ei ratkaista kriisiä, vaan tuotetaan siitä mahdollisimman monta yhteydenottoa. Soitetaan yhdelle, laitetaan viesti toiselle, pyydetään kolmatta tarkistamaan neljänneltä, voidaanko kenties harkita viidennen pyytämistä paikalle. Sitten aikaa on kulunut puoli tuntia, asia on edelleen hoitamatta ja kaikki tietävät, että jollakin on kiire. Ja tämä puhelun aiheuttama katastrofi voi olla “missä on hammastikut?”
Välillä tehokkain johtamisteko olisi nousta ylös, laittaa kengät jalkaan ja tehdä se yksi asia, joka pitää tehdä, sen jälkeen seuraava ja sitten loput. Tai jos kukaan ei tee kuolemaa, niin poiketa takapihalle ottaa parit henkoset ilmaa filtterin läpi ja käyttää ihan omia aivojaan. Mutta sehän olisi aivan liian suoraviivaista, helppoa ja järkevää. Eikä siinä ehtisi käyttää kolmea viestikanavaa, kahta puhelua ja yhtä Teams-kokousta.
Digikiima kohtaa -35 astetta
Ja sitten tämä arkkitehtoninen mestariteos: pohjoisessa, missä voi oikeasti olla -35 astetta pakkasta, on ilmeisesti jollakin suunnittelijalla iskenyt kunnollinen digikiima. Kaikki toimii sähköllä. Ovet, valot, järjestelmät, ohjaukset, laitteet, käyttöliittymät, mahdollisesti kohta myös kahvikupin nostaminen pöydältä.
Se kuulostaa modernilta, tyylikkäältä ja hyvin premiumilta siihen asti, kun sähkö katkeaa.
Silloin ei toimi mikään.
Ei varausjärjestelmä, ei kuittausjärjestelmä, ei se hieno digitaalinen ohjaus, jolla joku on voinut säätää aulavalon juuri oikeaan “arktinen luksus” -sävyyn. Ei tule vettä, ja ei pelaa muuten lämmityskään. Ja pahimmillaan sähköjen palauduttua valaistuksen ohjaukset ovat täysin sekaisin, jolloin paikalle tarvitaan sähkömies selvittämään, miksi yksi käytävä näyttää avaruusalukselta, toinen keskeneräiseltä diskolta ja kolmas siltä, että joku on unohtanut kytkeä edes mitään johtoja tilaan.
Sähkökatkoihin pitää Lapissa varautua muutenkin kuin toivomalla parasta. Tykkylumi, myrskytuulet ja puissa kertyvä jääkuorma voi vaurioittaa sähköverkkoa ja aiheuttaa laajoja katkoja. Voimakkaat geomagneettiset myrskyt voivat häiritä sähköverkkoja ja muuta teknistä infrastruktuuria, vaikka Suomen verkko onkin tähän asti kestänyt tavalliset aurinkomyrskyt verrattain hyvin. Tutummin nämä geomagneettiset myrskyt tunnetaan revontulina. Juuri niitä samoja, joita turistit haluavat nähdä, ihastella ja kuvata.
Kyllähän revontulet ovat kauniita. Mutta jos jokainen aurinkoaktiivisuuden välähdys tekee hotellista digitaalisen pakohuoneen, voisi olla paikallaan miettiä, tarvitseeko ihan kaiken olla sähköisen älykästä. Joskus… eli siis aika usein, saattaa vanha konsti olla parempi kuin pussillinen uusia.

Kun sähkö katoaa, katoaa myös nerous
Sähkökatkossa huomaa nopeasti, mikä järjestelmä on oikeasti toimiva ja mikä on vain näyttävä. Pelastustoimen ohjeissa muistutetaan varautumisesta: paristovalot, varavirta, toimintaohjeet, viestintä ja muu perusjärkinen suunnittelu eivät ole koristeita, vaan asioita, joilla selvitään silloin kun sähkö, internet tai valaistus eivät käyttäydy kuten PowerPointissa luvattiin.
Mutta digikiiman vallassa tällainen ajattelu voi olla hankalaa. Ja ilmeisesti myös on. Jos koko rakennuksen toiminta on rakennettu sen varaan, että jokainen toiminto tarvitsee sähköä, verkkoyhteyttä ja mielellään vielä vahvistuskoodin kahdesta eri sovelluksesta, sähkökatko ei ole häiriö. Se on koko konseptin paljastava röntgenkuva, jossa osa luista on murtunut ja joitakin luita jopa puuttuu.
Ja silloin ei paljon auta, että sohvalla olevat tyynyt ovat täydellisessä kulmassa. Kun eihän kukaan vittu näe niitä edes. Pimeää on kuin mörön perseessä.
Ensimmäiset kaksi viikkoa — ja materiaalista ei ole pulaa
Ensimmäisten kahden viikon perusteella olen oppinut ainakin tämän: yrityskulttuuri ei aina paljastu rekrytointihaastattelussa. Se paljastuu siinä, mihin aikaa käytetään, mitä pidetään tärkeänä, mitä jätetään hoitamatta ja kuinka monta sovellusta tarvitaan yhden asian kuittaamiseen. Ja yleensä vasta sitten, kun jonkin aikaa on ehtinyt olemaan töissä.
Se näkyy siinä, siirretäänkö asiakas puhelimessa toiseen kaupunkiin, vaikka asia voitaisiin hoitaa heti. Se näkyy siinä, ratkaistaanko kiire vai järjestetäänkö siitä puhelinketju. Se näkyy siinä, rakennetaanko pohjoiseen järjestelmä, joka kestää pakkasen, sähkökatkot ja todellisen elämän — vai järjestelmä, joka näyttää hyvältä niin kauan kuin kaikki menee täydellisesti.
Mutta kyllä minä ehdin kyllä vielä avautua asiakkaistakin. Talvi ei ole vielä edes alkanut, turistit eivät ole kadonneet minnekään ja revontuletkin ehtivät vielä tarjota uusia tarinoita.
Mutta juuri nyt vaikuttaa siltä, että yrityksen oma toimintakulttuuri on tämän sesongin ensimmäinen todellinen nähtävyys.







Leave a Reply